Muisto kahden vuoden takaa

Näin toissayönä unta, jossa kuopus peruutti pyörällä lampeen, enkä unessa löytänyt häntä pinnan alta. Herättyäni uni ei enää tullut silmään ja jäin valveille. Mörkö.

Taannoin työkaverini kysyi, olenko raskaana, kun valittelin väsymystä ja jatkuvasti kolottavaa sokerihammasta. En ollut, enkä ole. Syksy se vain.

Olisin halunnut sanoa hänelle, että aika lailla tasan kaksi vuotta sitten uin harvinaisen syvissä vesissä. Itkin, hoidin puolivuotista vauvaa, etsin tietoa kaikesta maan ja taivaan välillä ja hengittelin. Silti kaiken kamalankin jälkeen kaipaisin lisää lapsia. Ikuinen vauvakuume - sitä se taitaa olla. Haluaisinko siis lisää lapsia? Ehdottomasti! Haluaisinko niitä tähän parisuhteeseen? En. Enkä kyllä mihinkään muuhunkaan parisuhteeseen. Enkä missään nimessä haluaisi enää olla niin järkyttävän täynnä huolta, hätää ja surua, mitä olin kaksi vuotta sitten. Meidän lapsiluku on näin ollen täynnä.

Olisin kaivannut kaksi vuotta sitten kannattelua ja hoivaa. Mies oli silloin täysin avuton tummapilvisen vaimonsa kanssa, neuvola ei tunnistanut ongelmaa, enkä itse uskaltanut puhua riittävän paljon siitä rintaa painavasta ahdistavasta tunteesta. Vasta pitkän ajan päästä ymmärsin, että saatoin kärsiä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Eikä kukaan neuvolan ja miehen lisäksi huomannut hätääni. 

Haluaisinko siis olla jälleen saman tumman keskellä? Haluaisinko altistaa itseni jälleen mahdollisille keskenmenoille? En. Tästä syystä muistutan, älkää kysykö raskauskuulumisia. Joskus muutaman sanan virke tekee isompaa vahinkoa, mitä kukaan osaa edes ajatella. 

Toisinaan vanhat möröt heräävät. Pesen käsiä useammin, toistan tuttuja ja turvallisia rutiineja ja keskityn hengittäessä läsnänäkyviin, -kuuluviin ja -tuntuviin asioihin. Se pitää möröt kaukana ja painajaiset poissa. Kunnes tulee jälleen jotain, mikä herättää ne.

/Me kaksi ja lapset