Muistisairaan läheisenä

Minun sukuni vitsaus tuntuu olevan muistisairaus. En muista kummankaan puolen lähisuvusta yhtäkään ikääntynyttä henkilöä, jolla ei muisti olisi alkanut temppuilla jossain vaiheessa. Ja toki, pienet unohtelut sallittakoon, mutta ikääntyneen omien lähisukulaisten nimien unohtelu ja selkeät käytösoireet ovat mielestäni jotain muuta kuin pientä vanhuuden höperyyttä.

Suurin osa minun ja miehen isovanhemmista on jo vehreämmillä mailla, eivätkä meidän lapsemme ehtineet tutustua heihin niin hyvin, mitä olisin toivonut. Nyt meidän perheen viimeinen mohikaani, minun mummoni, on alkanut näyttää eteneviä merkkejä muistisairaudesta. 

Kaikki alkoi sanojen hakemisella ja nimien unohtelulla. Nyt mukaan on tullut käytösoireet, jotka näkyvät jatkuvana huolena ja toisten epäilynä. Sanat eivät meinaa löytyä kielen päälle, joten keskustelu on takkuavaa. Myös meidän lapsenlasten ja lapsenlastenlasten nimet omien siskojen nimistä puhumattakaan eivät tahdo enää pysyä muistissa. Viimeisimpänä ymmärsin, ettei mummo enää tunnistanut saamansa kortin lähettäjiä, kortin, jonka me lähetimme hänelle. Kirjoitetut nimet kortissa ilman tuttua ääntä tai kasvoja eivät enää yksinään riitä mummolle muistamaan meitä.

Minun mummoni oli juuri se pullantuoksuinen, pyöreämuotoinen ja seikkailuja tarjoava mummo. Hän rakasti meidän hemmottelua, vei marja- ja sienimetsään, tutustutti maatilan töihin. Tarjosi kokemuksia laidasta laitaan. Olipa meillä sanaharkkaakin, kun olin nuorempi, mutta siitäpä sen turvallisen aikuisen tunnisti. Hänelle uskalsi tiuskaista, sillä tiesi, että pannaria on tarjolla lyhyen kyräilyn jälkeenkin.

Voin edelleen kuulla maatilan lankkulattian natisevan mummon jalkojen alla, kun hän pitkähelmaisessa yöpaidassaan tallusti tuomaan Toffoja ja salakeksejä iltaherkuiksi tupaan sijatulle varavuoteelle. Harmittaa, että meidän lapset eivät ehtineet saada samoja muistoja, sillä mummo muutti maalta kaupunkiin meidän esikoisen ollessa puolen vuoden ikäinen. Arki maalla oli jo silloin liikaa yhdelle mummolle.

On hurjaa seurata kerta toisensa jälkeen, kun itselle rakas ihminen kuihtuu pois. Mahtaako muistisairaan maailma olla pelottava? Toivottavasti ei. Toivotaan, että tuleville vuosille on luvassa vielä paljon kirkkaita hetkiä. 

/Me kaksi ja lapset