Uskoisin, että jokaisessa parisuhteessa tulee se hetki, kun on vähän vaikeaa. Meillä on tällä hetkellä vähän vaikeaa.
Loma-ajat ovat parasta, mitä meidän parisuhteelle voi tarjoilla. Päivät eivät ole aikataulutettuja, lapset sairastaa huomattavan paljon vähemmän eivätkä arkiaskareet syö kaikkea vapaa-aikaa. Loma-aikoina ei myöskään Wilmat ja muut yhteydenpitosovellukset pingaa koko ajan. Ja aidosti sekin auttaa, että toinen meistä aikuisista on lomalla, sillä silloin lomailijalla on enemmän kaistaa hoitaa metatöitä. Mutta se, että olemme molemmat töissä, nakertaa parisuhdetta palanen kerrallaan.
Lapset sairastaa, kumpikin aikuisista tekee kuormittavaa asiantuntijatyötä, päiväkodeissa ja kouluissa on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lisäksi on neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, vasut. Vanhempainillat, harrastukset, lasten synttärit, kaverisynttärit. Aivan helvetisti kaikkea.
Toisinaan mietin, saadaanko me pidettyä parisuhde pystyssä vielä tulevakin vuosi. Puoliso lipuu koko ajan vähän kauemmas, eikä kumpikaan enää jaksa yrittää ylläpitää avointa keskusteluilmapiiriä, muusta läheisyydestä puhumattakaan.
Olen pohtinut myös, minkälaisen parisuhteen mallin tarjoamme omille lapsillemme. Myönnän, että en haluaisi lapsilleni tällaista parisuhdetta, mitä meillä on lasten isän kanssa. Yhdessä ollaan tällä hetkellä pääosin vain siksi, että ei jakseta pohtia muutakaan. Tai ehkä meiltä puuttuu rohkeus tehdä päätös kumpaan suuntaan tahansa.
Osoitamme miehen kanssa hyvin eri tavalla rakkautta. Mies on ehdottomasti fyysisempi ja haluaisi halailla, suukotella ja pitää hyvänä. Itse osoitan rakkautta teoilla. Saan läheisyysmittarin täyteen jo päivän aikana, kun lapsista jokainen on vuorollaan sylissä istumassa, suukottamassa ja halailemassa. Nolottaa myöntää, mutta en aidosti halua enää tuollaisten päivien jälkeen sylitellä miehen kanssa. Ajatuskin toisen syliin kääriytymisestä nostaa karvat pystyyn. Mieheni ansaitsisi enemmän!
Pohdin eilen ääneen, pitäisikö meidän kokeilla yksiön vuokraamista, jossa asuisimme vuoropäivin. Lapset saisivat olla kotona tutussa ympäristössä ja aikuiset saisivat kokeilla, miltä arki tuntuu ilman toista. Mies ei ymmärtänyt ehdotustani, ja ymmärrän toki reaktion. Siinä, missä itse olen ehtinyt pohtia ja sulatella ideaa tovin, olen asian käsittelyssä paljon pidemmällä. Miehelle idean siemen on vasta istutettu.
Miten parisuhde voi selvitä ruuhkavuosista? Eilisen idean ääneenlausumisen jälkeen kotona ilmapiiri on hieman apea. Eikä mikään ihme.
/Me kaksi ja lapset
Kovasti voimia pohdintoihin teille, toivottavasti saatte juteltua rauhassa ja puhuttua esim. oman rauhan tarpeesta! Tutuilta kuulostaa haasteet, arjen ja sairastelun keskellä ei oikein riitä energiaa juttelemiseen tai toisen kuuntelemiseen, ja läheisyyskiintiö voi tulla lasten kanssa täyteen. Meillä on onneksi helpottanut sen jälkeen kun nuorinkin kasvoi taaperovuosista ohi, ei ole koko ajan joku kipeänä ja läheisyysvirtaa riittää aikuisillekin. Ja lapset katsoo ohjelmia yhdessä niin me aikuiset voidaan jutella vähän aikaa keskeytyksettä. Jotkut viikkojen tai kuukausien pätkät on vieläkin tietty raskaita (esim. viime viikkoina mun on kovasti pitänyt tsempata että jaksan kysyä miten päivä on mennyt ja kuunnella parikin lausetta putkeen miehen töistä :-D ), mutta nyt tietää että sitten taas helpottaa kun ei olla kipeinä tai muut stressaavat asiat vähenee. Ja koitetaan, että välillä molemmilla on aikaa tehdä yksin jotain mitä haluaa/tarvitsee (itse tarvitsen ainakin hetken rauhaa vanhempimoodista puolisomoodiin siirtymiseen, puoliso taas ei).
VastaaPoistaEn ole lukenut kaikkia blogipostauksiasi, eikä kaikkia parisuhteen haasteita yms. blogissa tietenkään lue, niin tämän ei ollut tarkoitus olla mikään kehotus pysyä yhdessä mistä tahansa huolimatta, mutta pohdinnat kuulosti niin samoilta kuin täällä pari vuotta sitten että halusin kirjoittaa että asiat voivat muuttua, jos juuri arjen kuormittavuus on haasteena.
Kiitos valtavan paljon kommentistasi ja omakohtaisten kokemusten jakamisesta. Olet varmasti oikeassa siinä, että ajan kanssa nämäkin asiat helpottavat. Pitäisi vain nyt ottaa parisuhteen alamäkivaihe maratonin kaltaisena koettelemuksena ja toivoa parasta parin vuoden päähän. Ehkä eniten pelkään sitä, että jos nyt vain vuosi toisen perään kituutetaan nihkeässä liitossa ja lopussakaan ei seiso kiitos, niin oliko koko kituuttaminen aivan turhaa. Samassa ajassa arki voisi olla kivempaa erillään, ja mahdollisesti lapsetkin saisivat erossa ollessa "vapaamman"/iloisemman ympäristön kasvaa.
PoistaToki päätökset, jotka suoraan heijastuu lapsiin, pitää harkita tarkoin. Sovimme nyt aluksi, että yritämme taata minulle hieman enemmän omaa aikaa, jotta pahin arjen ruuhkahuippu saadaan jaettua tasaisemmin molemmille. Mies onneksi ymmärtää ja yrittää keksiä yhdessä ratkaisuja tähän, joten mitään suurempia haasteita meillä ei onneksi ole. Ehkä vain arki yrittää ajaa erilleen, ja me vain ajaudumme sen mukana.