Vanhemmuus on toisinaan aivan järjettömän vaikeaa. Meidän keskimmäinen lapsemme aloitti koulussa viime viikolla. Koulun aloitus jännitti itse kutakin pitkin kevättä ja kesää. Nyt, kun ihka ensimmäinen kouluvuosi on alkanut ja jännityksestä kiukkuava lapsi on saatu oppipolulle, ei alku mennytkään ihan siten, miten olimme ajatelleet.
Meidän jokainen lapsi on meille yhtä rakas ja tärkeä. Aloitettakoon sillä. Meidän keskimmäisellä lapsella on vaikuttanut olevan paremmat valmiudet ja lähtökohdat alkavaan koulupolkuun. Esikoisen koulun alkua pehmustettiin vanhemman lyhennetyllä työajalla, koulukuskauksilla ja läksyjen huolehtimisilla. Käytiin vanhempainilloissa, tehtiin muistiinpanoja, verkostoiduttiin muiden vanhempien kanssa. Kaikki nämä siitä syystä, että meidän esikoinen oli eskarissa, jossa lounas syötiin kodalla, jolloin ruokalaelämä ei ehtinyt tulla tutuksi. Hän oli eskariryhmästään myös ainoa, joka siirtyi nykyiseen kouluun, joten kaverisuhteet piti aloittaa aivan alusta. Lisäksi meidän ensimmäinen lapsemme on temperamentiltaan omalla tavalla aika huoleton haahuilika. Esikoisemme oli luonnollisesti sisaruskatraan ensimmäinen koululainen, joten myös meille vanhemmille kaikki kouluun liittyvät asiat olivat aikanaan uusia.
Meidän keskimmäinen lapsemme kävi eskarin koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa. Eskarikavereista suurin osa löytyy joko lapsen omalta tai naapuriluokalta. Eskarilaiset söivät myös aikanaan päivittäin lounaan ja välipalan koulun ruokalassa, joten koulun tilat ruokalaa myöten ehtivät tulla tutuiksi ekarivuoden aikana.
Esikoisen ensimmäisen kolmen kouluvuoden aikana koulun toimintatavat ovat tulleet myös meille vanhemmille tutuiksi. Meidän vanhempien olettamien ja hyvin itsenäisotteisen ekaluokkalaisen vuoksi emme aidosti huomanneet miehen kanssa valmistella keskimmäistä lastamme koulua varten samalla pieteetillä, mitä meidän esikoinen valmisteltiin.
Me olemme aidosti odottaneet pieneltä ekaluokkalaiselta aika paljon, koska hän hän on antanut vaikutelman siitä, että osaa ja tietää. Hän on luonteeltaan tarkka ja ikäisekseen "itsenäinen". Hän ei missään olosuhteissa haluaisi tehdä virheitä ja haluaisi osata kaiken heti, vaikka asiaa ei olisi opeteltu sekuntiakaan. Sellainen on varmasti aika raskasta eikä meidän vanhempien olisi pitänyt sokeasti luottaa keskimmäisen taitoihin ja itsenäiseen tekemiseen. Hyvänen aika, hän on ykkösluokkalainen!
Kamelinselkä kuitenkin katkesi tällä viikolla. Ykkösluokkalaisemme oli eilen aamulla mennyt väärään luokkaryhmään ja opettaja oli sitä ääneen luokan edessä ihmetellyt. Lapsi oli itku kurkussa yrittänyt sanoa, että hänen olisi pitänyt olla toisessa ryhmässä ja oli päätynyt väärälle tunnille vahingossa, mutta opettaja ei ollut suostunut päästämään lasta enää siinä hetkessä aamun oikeaan puuhatoimintaan, koska opettaja ei ollut saanut meiltä vanhemmilta lupalappua aamutoimintaan osallistumisesta. Paitsi, että opettajalle oli toimitettu lupalappu, jo viikkoa aiemmin. Lupalapun lukeminen oli tainnut jäädä opettajalta puolitiehen, sillä hän oli autuaan tietämätön luvan olemassa olosta. Eikä siinä mitään, että lapsi pidettiin luokassa väärällä oppitunnilla, mutta asian päivittely luokan edessä on mielestäni asiatonta. Pientä pelisilmää käyttäen tästäkään ei olisi tullut tällainen show.
Teen itse paljon ihmisten kanssa töitä, joten ymmärrän, että alkanut lukuvuosi on oppilaiden lisäksi myös opettajille paikan hakemista ja toimintatapoihin totuttelemista. Tuntuu toisaalta myös kurjalta noiden pienten puolesta, jotka ovat niitä, ketkä kantavat kommellukset noloina muistoina pitkään. Haluaisin ajatella, että virheen tapahtuessa olisi jo ammatillisen itsetunnon puolesta tärkeää ymmärtää pahoittelun tärkeys. Jos moka tapahtuu, noustaan tilanteen yläpuolelle ja pahoitellaan puolin ja toisin. Pahinta, mitä altavastaajan näkökulmasta on tehdä, on vierittää oma mokailu toisen syyksi. Ja kyllä, lapseni oli mennyt väärään luokkatilaan. Hän oli kuitenkin yrittänyt oikaista asiaa tuloksetta.
Asiasta käytiin jälkikäteen viestinvaihtoa opettajan kanssa. Harmillista kyllä, opettaja ei nähnyt toimineensa väärin ja pahoittelu jäi saamatta. Yksi sana olisi voinut keventää tunnelmaa huomattavasti.
Mutta mitä tästä opimme? Jatkossa emme suoraan oleta lapsen osaavan tehdä asioita isoveljensä tasoisesti, vaan opastamme, muistutamme ja kyselemme myös niistä meille itsestäänselvistä asioista.
Eiköhän tämäkin lukuvuosi tästä lähde!
/Me kaksi ja lapset
Kommentit
Lähetä kommentti