Veijari jo syntyessään

Miten voivatkin lapset olla niin erilaisia keskenään? Jos en paremmin tietäisi (ja lasten ulkonäöstä näkisi), alkaisin jopa pohtia, mahtavatko lapset olla sukua keskenään ollenkaan 😅

Pienimmän menoa katsellessa jaksan ihmetellä, mistä hän on mahtanut periä ilkikurisen otteensa ja veijarimaisen luonteensa. Toisinaan koheltamista sivusilmällä seuraten tulee mieleen Vaahteranmäen Eemeli, joka on milloin missäkin aiheuttamassa hyväntahtoista pahennusta.

Meidän Eemelillä on hämmentävä taipumus löytää itsensä milloin mistäkin kiipelistä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun hän kiivennyt jonnekin ja jäänyt jumiin. Juuri pari tuntia sitten veijari oli kiivennyt tuolille ja jäänyt päästään kiinni penkin selkänojan puukaareen. Minkäänlaista vaaratilannetta ei onneksi olisi voinut syntyä, mutta säikäyttäähän se pienen ihmisen, kun kuuppa ei irtoakaan suoraan vetämällä ulospäin. 

Veijari on meidän lapsistamme myös ainoana oppinut pyristelemään auton turvavöiden olkahihnoista irti. Osa vöistä toki on tuolloin edelleen lapsen ympärillä, mutta tuskinpa ne kolaritilanteessa auttaisivat. Postissa on matkalla istuimen vöihin asennettavat klipsut, josko ne hieman hillitsisivät Houdinin temppuja.

Meidän vanhemmat lapset eivät myöskään ikinä nousseet syöttö- tai juniorituolissa seisomaan. No mitäpä meidän kuopus? Jos hän saisi päättää, hän nauttisi päivän ateriat seisaaltaan ruokapöydän päällä. 

Pienellä pojalla on lisäksi nopeat otteet ja vauhtivaihde päällä. Kumpikaan meidän isommista lapsista ei ole onnistunut rikkomaan näin montaa kirjaa ja lelua näin lyhyessä aikavälissä. Meidän kodin seinät ja muut pinnat ovat olleet myös harvinaisen uudenkarheat tähän asti. Kuopus ei tee sitä tahallaan, mutta kun vauhtia ja energiaa on kuin pienessä kylässä, niin rapatessa näyttää roiskuvan.

Tavarat ja pinnat ovat rahalla korvattavia, ja niiden kanssa on hyvä harjoitella rauhallisia otteita. Se, mikä pelottaa, on tuo toisinaan kaistapäinen koheltaminen. Sanokaa joku, että se helpottaa joskus!

/Me kaksi ja lapset