Papaijan kokoinen pieni

Pieni Albo alkaa pikkuhiljaa saavuttaa miehen mitat. Jos hän kasvaa keskikäyrän mukaisesti, on hän tällä viikolla 39 senttiä pitkä ja vajaa kaksi kiloa painava. Ajatus niin suuresta vauvasta tuntuu hassulta, jopa kaukaiselta. 

Neuvolassa on kysytty viimeiset kolme kertaa, olenko osannut kuvitella, minkälainen vauva meidän pieni tulee olemaan. Itselle on ollut hyvin vaikea kuvitella varsinaisesti koko vauvaa ja sitä, että kohdussani todella kasvaa tälläkin hetkellä ihan oikea pieni ihminen. Tuntuu, että murehtiminen ja jatkuva pelkääminen on ryöstänyt minulta raskausajan. Ja tiedän, että jos tämä pieni saadaan elävänä syliin asti, jää tämä raskaus meidän viimeiseksi. Enää en suostu lähtemään samaan vuoristorataan mukaan. 

Joidenkin viikkojen takaisesta sype-kätilön tapaamisesta ei jäänyt suurempia työkaluja käteen niitä hetkiä varten, kun pahin ahdistus ja pelko vyöryy paikalle. Yksi vinkki oli kuitenkin sellainen, jonka olen ottanut lähes päivittäiseen käyttöön. Silloin, kun vauvan liikkeitä tuntuu huonosti tai pelko kasvaa liian suureksi, hengitän viisi kertaa "vauvan kanssa". Silloin hengitän sisään niin syvään kuin mahdollista ja vatsa pyöristyy sisäänhengityksen yhteydessä. Sen jälkeen hengitän rauhallisesti ulos. Toistan tämän useimmiten vielä neljä kertaa. Näinkin yksinkertainen ja lyhyt hengitysharjoitus auttaa kummasti stressiin.

Neuvolan terveydenhoitajani on kiitettävästi ottautunut etsimään minulle eri väyliä pitkin keskusteluapua kohtukuolemapelkooni ja aikaisempien keskenmenojen käsittelyyn. Aikaisempi lähete neuvolapsykologille hyväksyttiin ja alkukartoituskin tehtiin. Sen jälkeen heistä ei kuitenkaan ole kuulunut mitään. Terveydenhoitajani oli löytänyt psykologiapua myös toista kanavaa pitkin, ja se tuotti kuin tuottikin tulosta! Pääsen synnärin perinataalipsykologin juttusille heti ensi viikolla. Ensi viikolla meillä on myös Hyvinkään sairaalalla radi-kontrolli, jossa kurkataan samalla vauvan kokoa. Jännitän käyntiä aivan valtavasti. Entä, jos sieltä löytyykin jotain poikkeavaa?

Tiistaivapaat ovat itselleni tällä hetkellä henkireikä. Näinä päivinä olen yrittänyt tehdä itselleni mieluisia asioita. Tällä viikolla se tarkoitti isompien lasten vaatekaappien raivausta, teehetkeä oman kunnan kahvilassa, lyhyitä päiväunia ja kotilounasta (herkkusieni-sipulimunakas oli muuten aivan super verensokerien näkökulmasta!). Töitä on enää vajaa kuukausi ja sen jälkeen saan lepäillä joka päivä. Huomaan, että rennot päivät ja ylimääräinen lepo auttaa myös valtavasti harjoitussupistusten määrässä. Tänään ei ole supistellut yhtään niin paljon kuin normaaleina arkipäivinä. 

Tiistaiterveisin,

/Me kaksi ja lapset