Greipin kokoinen pieni

Tänään päästiin jälleen uudelle raskausviikolle. Jos vauvan sydän lopettaisi nyt sykkimisen, katsottaisiin vauvan menetys kohtukuolemaksi, ei keskenmenoksi. Kamalaa.

Pieni liikkuu paljon päivittäin. Herään useimpina öinä kuulostelemaan pienen liikkeitä. Pienen tumpsahduksen jälkeen vaivun taas onnellisesti uneen. En ole käyttänyt kotidoppleria nyt viikkoon, ja se taitaakin olla alkuraskauden jälkeen pisin aika, kun doppler on ollut kaapissa. 

Meidän greipin kokoinen pienokainen kuulee koko ajan enemmän asioita sekä minun elimistöstäni että vatsan ulkopuolelta. Olen ottanut tavaksi toivottaa Albolle hyvät yöt iltaisin ja huomenet aamuisin. Sattumaa tai ei, usein vauva muljahtaa niinä hetkinä aivan kuin kertoen, että hengissä ollaan.

Kuvittelin, että rakenneultran jälkeen odottamisen ilo ja varmuus tulisivat mukaan. Olo on kuitenkin päinvastainen. Pelkään joka päivä vähän enemmän, että menetämme tämänkin pienen. Laitoin neuvolaan viestiä jo aiemmin synnytyspelkopolin lähetteestä. Synnytystä en pelkää, mutta olen ymmärtänyt, että sypessä voidaan käsitellä myös keskenmenon ja kohtukuoleman pelkoa. Jostain syystä neuvolan terveydenhoitaja halusi kirjoittaa lähetteen vasta seuraavalla neuvolakäynnillä, joten niin sanottua luppoaikaa pyynnön ja lähetteen kirjoittamisen väliin jäi kolme viikkoa. 

Kerroimme jouluna perheelleni tulevasta vauvasta. Odotusteni vastaisesti vauvauutiset on otettu ilolla vastaan, jopa äitini toimesta, joka aiemmin suhtautui vauva-ajatukseen ynseästi. Huomaan, että äitini ja isäni haluaisi keskustella raskaudestani enemmän kanssani, mutta itse huomaan olevani asian suhteen lukossa. Yritän vältellä kaikkia sellaisia aiheita, jotka voivat ajautua vauvaan. Pelkään tuoda Albon kaikille liian läheiseksi, liian todelliseksi. Jos menetämme Albon, olisi menetys suuri niin monelle muullekin kuin vain minulle, miehelle ja lapsille. En usko, että jaksaisin kannatella oman, lasten ja miehen surun lisäksi myös vielä muidenkin surua.

/Me kaksi ja lapset