Valehtelematta mikään ei herätä meidän lapsissa niin voimakkaita tunnevaihteluita kuin metsäretket.
Jännitys ja malttamattomuus
Retkeä aletaan suunnitella rinnat rottingilla intoa puhkuen. Mietitään, mitä otetaan evääksi, minne suunnataan tällä kertaa ja kuinka pitkälle kukakin oikeasti jaksaa kävellä.
Hypätään autoon reput täynnä eväitä ja muita hyvin tärkeitä (lue: täysin turhia) tykötarpeita ja odotetaan tulevaa metsäreissua innolla.
Ilo
Päästessämme kohteeseen on jokaisen ilo käsin kosketeltavissa. Kohta ihastellaan muuttuvaa metsää, herkutellaan eväillä ja lämmitellään nuotion äärellä.
Vedämme keuhkot täyteen puhdasta ja hieman homeitiöistä ilmaa, ja suuntaamme polun alkuun. Tarkastamme, mitä merkkiä meidän tulee seurata, jotta pysymme oikealla polulla. Esikoinen lupaa ottaa joka kerta vetovastuun merkkien seuraamisesta. Pienet jalat ottavat mittaa toisistaan - kumpi on ekana mäen päällä!
Kiukku - todellisuus iskee vasten kasvoja
Kun olemme taittaneet matkaa 400-500 metriä, alkaa lasten jalat painaa jokaisella askeleella hieman enemmän. Ensimmäinen kiukunpuuska havaitaan viimeistään silloin, kun jompikumpi tai molemmat lapsista kompuroi kantoihin tai juuriin. Vanhemmilla alkaa olla tässä vaiheessa myös jo hieman kuuma.
Epätoivo
Viimeistään 800 metrin jälkeen lapset alkavat olla entistä malttamattomampia. "Milloin ollaan perillä?" "Milloin syödään eväät?" "Miksi me tultiin tänne?" Tämä on myös se hetki, kun toinen vanhemmista alkaa kaivaa taskustaan vaivihkaa puhelinta ja katsoo, miten pitkän matkan olemme taittaneet, ja luoja paratkoon, miten pitkä matka on vielä taukopaikalle.
Riehakas onni
Taukopaikka näkyvissä ja onni on tullut tupaan. Laitetaan parit halot nuotioon, heitetään tulitikut perään ja jäädään odottelemaan makkarahiillosta. Jokainen muheltaa eväitä hymyssä suin. Eväitä syödessä lapsilta varmistetaan moneen kertaan, ovatko he varmasti syöneet eväitä riittävästi, jotta jaksavat kävellä leiripaikalta myös autolle takaisin. "Joo joo", kuuluu vastaus joka kerta. Kuinka väärässä ovatkaan...
Tarmo
Eväshetki on pumpannut lapset kevyeeseen energiavireeseen ja matkan alku taittuu jälleen hymyillen. Pienempi huomaa veikeitä sieniä polun vierellä ja isompi kuuntelee tarkasti, mitä ääniä metsästä milloinkin kuuluu. Kaikki sujuu hyvin, kunnes...
Itkupotkut ja turhautuminen
... joku kompastuu. Tämä aiheuttaa välittömästi kiukkupuuskan, itkupotkut ja turhautuminen. "Milloin ollaan autolla?" Epätoivo yleensä tarttuu nyt myös yhteen tai kumpaankin vanhempaan. Aletaan miettiä keinoja motivoida lapsia loppureissuun. Useimmiten paras motivaattori on repusta kaivetut rusinat, välipalapatukat, tai kuten tänään, voimakeksit (eli Dominot extratäytteellä). Matkaa on jäljellä enää 400 metriä, mutta pienet jalat eivät jaksa enää mennä eteenpäin. Lyhyeen loppumatkaan mahtuu 3-6 kompastumista ja niitä seuraavat itkupotkutraivarit. Matkaa taitetaan käsikkäin, sylikkäin ja reppuselässä. Jossain vaiheessa myös huomaamme seuranneemme sokeasti esikoista, joka oikeiden merkkien seuraamisen sijaan onkin tallannut aivan vääriä polkuja.
Helpotus
Tuskaisimpien viimeisten satojen metrien jälkeen parkkipaikka alkaa häämöttää edessä. Pienimmät ottavat juoksuaskeleita, ja kisaavat siitä, kumpi ehtii ensin autolle. Pienempi häviää isoveljelleen joka kerta, ja joka kerta saamme tyynnytellä itkevää pikkusisarusta häviön hetkellä.
Heitämme reput takakonttiin, laitamme lapset turvaistuimiin ja päätämme, ettemme mene enää ikinä metsäretkelle. Kunnes taas joku päivä joku keksii idean lähteä eväsretkelle... ja muut hölmöt suostuvat siihen.
/Me kaksi ja lapset
Kommentit
Lähetä kommentti