Asioita, joita ei saa tekemättömäksi

Pohdin pitkään, kirjoitanko tästä blogiini. Mieltäni on kaihertanut pitkään asia kolmannen lapsemme keskenmenossa – tarkemmin syntymähetkessä. Kun kolmas vauvamme keskenmenon päätteeksi tuli ulos, en voinut katsoa häntä. Taustalla vaikuttava tunne oli pelko, ja nyt joudun elämään joka päivä tämän tunteen ja häpeän kanssa. Olin sillä hetkellä niin voimakkaassa tunteiden myllerryksessä, etten uskaltanut katsoa, miltä hän näytti.

Vasta näin jälkikäteen olen kuullut, että sairaalassa olisimme voineet pyytää kätilöä ottamaan siistitystä sikiöstä kuvan tai painamaan hänen pienen pienet jalat paperille. Olisin toivonut, että jos tämä on edes jollain asteella yleistä, niin tätä olisi tarjottu automaattisesti hoitohenkilökunnan toimesta meille, ja toki myös muille vastaavassa tilanteessa oleville. En missään nimessä halua vierittää tätä syytä kuitenkaan kätilöllemme, joka kohtasi meidät sairaalassa empaattisesti. Vika on vain ja ainoastaan minussa, sillä minun olisi pitänyt tietää tämä ja pyytää tätä itse häneltä.

Huomaan stressitasojeni jälleen nousevan ja tämä asia painaa minua joka päivä hieman enemmän. Pääsen pian onneksi keskustelemaan keskenmenosta ja koko kesästä psykologin kanssa, mikä toivottavasti tuo hieman valoa menetykseen. Haluaisin joskus osata katsoa kesää 2021 lämmöllä, jossa sain olla raskaana, enkä kesänä, kun koko maailmani mureni hetkeksi.

/Me kaksi ja lapset