Siirry pääsisältöön

Videot

Aina vain lisää

Tiedättekö, mikä minusta joulussa on kaikista raskainta? Se, että mikään ei tunnu riittävän.  En tiedä, johtuuko tämä meidän kasvatustaidoista vai mahtaako lasten käytös olla vain tyypillistä lapsille, mutta vaikka tekisi mitä, niin se ei tunnu ikinä riittävän. Lahjoja ei ole ikinä tarpeeksi, ruoka ei ole koskaan suun mukaista ja joulukoristeita on aina liian vähän. Piparkakkutalot pitäisi tehdä, mutta toisaalta niitä ei sitten jaksettaisikaan koristella. Samalla hetkellä, kun talot ovat pystyssä, ne pitäisi saada myös syödä. Myönnän, että voimme tarjota lapsille kaiken tarvittavan ja usein vielä ylikin. Meidän perheen taloudellinen tilanne on vakaa, ja jouluun on mahdollista panostaa niin ajallisesti kuin rahallisesti. Emme kuitenkaan osta kaikkea, mitä lapset haluavat, vaikka toisinaan saatammekin ostaa jotain pientä kivaa kauppakäynnin yhteydessä. Silti en usko, että tuo pienten elokuvahetkien tarjoaminen tai normaali arkielämä olisi yksinään pääsyy sille, että tarjo...

Äänioikeudeton suru

Kuuntelin muutama päivä sitten Psykopodiaa-podcastin Keskenmeno-jakson. Jaksossa puhuttiin äänioikeudettomasta surusta. Termi ei ollut ennalta tuttu, mutta selitti hyvin sitä vallitsevaa surua, jota itse koin, ja koen edelleen, keskenmenossa.

Äänioikeudeton suru on surua, jolla ei ole omaa ääntä. Tällainen suru on hyvin yleistä etenkin varhaisissa keskenmenoissa. Usein raskaudesta kerrotaan vasta 12. raskausviikon jälkeen perheelle, ystäville ja kollegoille. Ennen tätä virstanpylvästä tapahtuneet keskenmenot jäävät harmillisen usein vain odottajan ja hänen välittömän lähipiirinsä tietoon. Suru jää äänettömäksi – äänioikeudettomaksi. Sama on tapahtunut myös meidän keskenmenoissamme. Keskenmenneistä raskauksista ei puhuttu, joten myös keskenmenot jäivät vain muutaman henkilön tietoon.

Äitini, kaikista kimuranteista sanomisistaan huolimatta, on ollut mieheni ja forum-tuttavani lisäksi aivan huojumaton tuki itselleni. Hän on harmitellut, kuinka pelkää kolmannen pienemme painuvan unohduksiin, kun hänestä ei olla puhuttu perheillemme tai ystävillemme yleisemmin. Itse olen päättänyt kertoa keskenmenosta, kun olen siihen valmis. Siihen voi mennä tovi, mutta tiedän joskus olevani valmis.

Olen pohtinut usein, miksen kertonut raskaudesta heti nt-ultran jälkeen. Yleensä olemme kertoneet heti sen jälkeen, vaikka seulatulokset eivät ole valmistuneet. Luotto raskauksiin on ollut niin voimakas. Tässä raskaudessa jokin oli kuitenkin alusta asti hieman vinossa. Tiesin, tai ehkä paremminkin tunsin, että kaikki ei ole hyvin. Siksi venytimme kertomista aina vain siihen asti, kunnes mitään kerrottavaa ei ollutkaan. Keskenmenosta en puolestani ole halunnut puhua, sillä asia on vielä kovin tuore. Toisaalta pelkään myös, että jatkossa kaikkien katseet ovat jatkuvasti vatsanseudullani kyttäämässä, josko nyt olisi pullat uunissa. Raskauden yrittäminen on stressaavaa jo ilman, että tutut kyselevät testikuulumisten perään. Ehkäpä sitten, jos joskus saamme kolmannen elävän lapsen syliimme asti, voin kertoa myös keskenmenosta. Tai sitten en.

/Me kaksi ja lapset

Kommentit

Suositut tekstit