Eiköhän nuo lapset jo riitä

Tämä lause kirpaisi, kun äitini sanoi sen minulle reilu viikko keskenmenon jälkeen. En osannut vastata toteamukseen mitään. Loukkaannuin, sillä en voinut käsittää, miten kaikista maailman ihmisistä juuri hän kehtasi kysyä minulta tuollaista. Hän, joka oli nähnyt maailmani horjuvan. Hän, joka hoiti lapsiamme ollessamme sairaalassa. Hän, joka tiesi, että esitän ulospäin urheampaa, mitä todellisuudessa sillä hetkellä tunsin.

Vaahtosin asiasta ensin miehelleni. Toin yksioikoisen mielipiteeni esille hyvin selvästi. Me yritämme kolmatta elävää lasta niin kauan, kun se miehestäni ja itsestäni tuntuu hyvältä. Muiden ei tarvitse meidän lapsilukuumme puuttua. Kun olin valittanut asiasta aikani miehelleni, siirryin ihanan Vau-forumin hengenheimottaren pakeille. Kirjoitin myös hänelle pitkän valitusviestin siitä, kuinka äitini tulisi pitää huolensa omista asioistaan. Ja kun olin kirjoittanut tämän ylös, ja kaiken lisäksi saanut ajatuksilleni hieman vahvistusta, ymmärsin, ettei äitini varmastikaan ollut vauva-ajatusta vastaan, vaan aidosti huolissaan jaksamisestani. Hän pohti varmasti jo, kuinka ottaisin vastaan mahdolliset uudet huonot uutiset seuraavassa raskaudessa. Lopulta se on kuitenkin hän, joka näkisi maailmani horjuvan uudelleen. Hän, joka hoitaisi lapsiamme ollessamme sairaalassa. Hän, joka tietäisi esittäväni urheampaa, mitä todellisuudessa sillä hetkellä tuntisin.

Tämä ei luonnollisestikaan ole mikään oikeutus tai lupa puuttua toisten ihmisten perhesuunnitteluun. Tämä oli vain yllättävä toteamus itselleni siihen, että tarinoilla on aina kaksi puolta. Näin meidän perheessä osoitetaan välittäminen - tökerösti asiat töksäyttämällä.

/Me kaksi ja lapset