1-vuotias! Onnea, pelkoa ja ahdistusta

Eilen vauva täytti 1. Samalla itselleni tuli ensimmäinen vuosi täyteen kolmen lapsen äitinä. Miten mahtavaa meillä on ollut, ja miten upeita juttuja meille on vielä toivottavasti tulossa. Vauva, anteeksi taapero, on huippu kaveri, enkä olisi osannut enää vajaan vuoteen kuvitella meidän perhettä ehyeksi ilman häntä. Voisin jatkaa loputtomiin taaperon ja koko perheemme ylistämistä, mutta kukapa sellaista jaksaisi kovin montaa lausetta enempää lukea. Se, mistä haluaisin kuitenkin kirjoittaa enemmän, on ahdistus ja pelko, joka vallitsi läpi vauvavuoden.

Kun kolmas vauvamme syntyi, tunteet myllersivät ees taas. Olin täynnä onnea, mutta myös huolta. Synnytys meni hyvin, joskin vauvan sykkeet heiluivat miten sattuu. Siitä huoli alkoi – tai oikeastaan huoli alkoi ensimmäisestä keskenmenosta. Synnytyksen jälkeen tuli keltaisuus ja sinivalohoito. Kun sinivalohoito saatiin taputeltua oli arki hetken rauhallista. Kuuden viikon neuvolassa lääkäri ja terveydenhoitaja pohti, miksi vauva ei ota kuin lyhyitä aikoja katseella kontaktia neuvolahenkilökuntaan. Hän tuijotteli neuvolan seiniä pitkiä aikoja keskittyneesti, mutta siihen se jäi. Kotona kuitenkin vauva katseli tarkasti silmiin, toisinaan väläytteli pieniä hymyjäkin. Kun sama katseen välttely neuvolassa toistui myös kahden kuukauden ikäisenä, oli terveydenhoitaja asiasta selvästi huolissaan. Hän valitsi sanansa vastaanotolla todella väärin minun mielenterveyden näkökulmasta, sillä siitä eteenpäin myös itsekin huolestuin vauvan näöstä, ilman mitään pätevää syytä. Olinhan nähnyt kotona vaikka kuinka monta kertaa, kuinka vauva tapitti sylissä suoraan silmiin tai kun hän katseli hoitopisteelle kiinnitettyjä kuvia. Aloin syynätä lapsen silmiä tauotta.

Kun olin itkenyt itseltäni silmät päästä monena iltana peläten kaikkea maan ja taivaan väliltä, oli kolmikuukautisneuvolan aika. Vauva katsoi tomerasti terveydenhoitajaa silmiin ja näköasia oli kunnossa. Muistan ajatelleeni, että nyt saan rauhoittua taas vauva-arkeen. Vielä mitä!

Aiemmat pelkokokemukset olivat keskenmenojen lisäksi jättäneet niin suuren aukon omaan turvallisuudentunteeseeni, etten enää osannut rauhoittua. Huomasin piileviä ahdistusoireita itsestäni jatkuvasti ja pelkäsin vauvalla olevan vaikka ja mitä. Muistan elävästi, kuinka tuijotin vauvan käsiä toistuvasti, koska pohdin, pitääkö hän käsistään kiinni liian tiuhaan. Vauvan, joka on juuri löytänyt kätensä ja tutkii niitä ja niiden avulla kaikkea, mitä kouriinsa saa. Mielessä pyöri vain ja ainoastaan voiko esimerkiksi käsien yhdessä pitäminen olla merkki jostain vakavasta ja jos voi, niin kuinka paljon vauvan pitäisi pitää käsistään kiinni, jotta se voisi olla merkki _jostain_? Yritin jopa ottaa kuvia siitä, kun vauva tutki sormiaan, jotta voisin näyttää niitä neuvolassa lääkärille. Googlailin yöt ja päivät, itkin välissä parantumattomia sairauksia, ja jatkoin taas googlaamista. Olin valmis menemään jopa geenitutkimuksiin, vaikka tälle ei ollut mitään syytä.

Mittailin vauvan päänympärystä päivittäin, jos sieltä löytyisi aihetta lisäpelkoon. Olin toistuvassa kauhunkierteessä, enkä päässyt siitä eroon. Jouluna, kun olin pelännyt useamman kuukauden putkeen, aloin vauvan sijaan lopulta etsiä netistä apua omiin oireisiini ja siihen, kuinka saisin helpotusta jatkuvaan ahdistukseen. Mies oli silminnähden huolissaan, mutta ei osannut auttaa. Olisin varmasti tarvinnut keskusteluapua, mutta en osannut pyytää sitä. Lopulta aloin tehdä rauhoittumisharjoittelua, siirtää ikäviä ajatuksia tietoisesti sivuun ja jättää googlettelun pois. Alku oli vaikea, mutta kun huomasin, ettei jatkuva tiedon etsiminen auta omaa oloani vaan päinvastoin, oli päätöksessä yhä helpompi pysyä.

Toisinaan edelleen huomaan lempeän katseen sijaan tuijottavani vauvaa tiukkasilmäisesti tarkkaillen. Mittaan vauvan pään kerran kuukaudessa, vaikka nekin tulokset todennäköisesti ovat ihan höpöä, kun en saa mitattua päätä kuitenkaan oikeasta kohtaa. Silti nämä tuovat omalla tavallaan turvallisuutta, vaikka varmasti ruokkivatkin ahdistusta. Harmittaa, että kolmannen lapsen raskaus oli täynnä huolta ja sama huoli jatkui myös vauvavuonna. Yritän kuitenkin olla lempeä itselleni ja todeta, että vanhat menetykset ovat todennäköisimmät syypäät, enkä olisi voinut näillä työkaluilla tehdä enempää.

Haluan kuitenkin luoda uskoa sekä sinuun että minuun – vaikka tuntuu, että on aivan yksin pimeässä, löytyy jostain varmasti valoa, kun jaksaa vain etsiä.

/Me kaksi ja lapset